Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi kauemmaksi.
Prinssi kirjoitti kirjeensä loppuun.
Sillä välin oli vinttikoira lähestynyt Rosaa ja alkanut häntä tarkastaa ja hyväillä.
— Kas vain! sanoi prinssi koiralleen. — Näyt huomanneen, että te olette saman seudun lapsia!
Kiinnittäen sitten Rosaan samalla tutkivan ja verhotun katseensa hän lausui:
— Puhukaamme hiukan teidän asioistanne, tyttäreni!
Prinssi oli tuskin kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha, Rosa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen. Prinssi olisi siis paremmin voinut nimittää Rosaa sisarekseen.
— Tyttäreni, sanoi prinssi tuolla tavattoman mahtavalla äänenpainolla, joka jähmetytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, — olemme kahden kesken, jutelkaamme siis hiukan!
Rosan koko ruumis alkoi vavista, ja kumminkin kuvastivat prinssin kasvot pelkkää hyväntahtoisuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, sopersi hän.