Nyt hän sydän pamppailevana, kalpeana ja vavisten laskeutui alas puusta, otti tikapuut, asetti ne muuria vasten, kiipesi lähinnä ylimmälle astuimelle ja kuunteli.
Kaikkialla oli hiljaista. Ei mikään häirinnyt yön rauhaa.
Yhdestä akkunasta vain näkyi valoa, — siellä valvoi van Baerlen muinoinen hoitajatar.
Hiljaisuus ja pimeys rohkaisivat Boxtelia.
Hän nousi muurille, pysähtyen hetkeksi sen harjalle. Varmana ettei tarvinnut mitään pelätä, hän sitten nosti tikapuut omasta puutarhastaan Korneliuksen puutarhaan ja alkoi laskeutua alas.
Tietäen täsmälleen missä paikassa hänen tulevan mustan tulpaaninsa sipulit olivat, hän kiiruhti niiden luo, poikkeamatta kumminkaan käytävältä, etteivät jäljet häntä ilmaisisi, ja päämääränsä saavutettuaan hän tiikerin riemulla upotti kätensä pehmeään multaan.
Hän ei löytänyt mitään ja arveli erehtyneensä paikasta.
Mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallansa.
Hän haki oikealta, hän haki vasemmalta, mutta turhaan.
Hän haki lähempää, hän haki kauempaa, mutta multaa siinä vain oli.