Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu kädessä.
Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi häntä luvattomalla ajalla.
— No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla de
Witteillä on paholainen nahkassaan!
— Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet akkunan luo, — mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen lukenut?
— Mistä sitten?
— Tuolta levyltä!
Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.
Gryphus tyrskähti nauruun.
— Kas vain, kas vain! virkahti hän. — Olette siis itse lukenut sen!
Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiin
Oranian prinssin vihollisten kanssa.
— Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.