"En, kautta upseerikunniani; tässä näet kolikon."
Ja hän näytti pojalle houkuttelevaa rahaa, mutta antamatta sitä hänelle.
"Minä kysyn häneltä."
"Ei, sillä tavoin et saisi mitään tietää", neuvoi d'Artagnan; "odota kunnes hän on lähtenyt, ja sitten voit kysellä ja urkkia, miten vain haluat. Se jää sinun asiaksesi. Se puoli pistolia on varallasi." Ja hän pisti rahan takaisin taskuunsa.
"Kyllä ymmärrän", virkkoi poika, huulillaan se viekas hymy, joka on pariisilaispojalle niin ominainen; "no, pitänee varrota."
Ei tarvinnut odottaa pitkääkään aikaa. Viittä minuuttia myöhemmin lähti Bazin ratsastamaan hiljaista ravia, hoputellen hevostaan sateenvarjonsa iskuilla.
Bazin oli aina tottunut käyttämään sateenvarjoa ratsuraipan asemesta.
Tuskin oli hän kääntynyt kulmasta Rue de la Juiverielle, kun poika vainukoiran tavoin ryntäsi hänen jäljilleen.
D'Artagnan asettui jälleen pöydän ääreen, samalle paikalle kuin tullessaankin, täydellisesti vakuutettuna siitä, että hän saisi kymmenen minuutin kuluessa tietää, mitä halusi.
Siinä ajassa kerkisikin poika takaisin.