Joka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun tunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi hämmästyksekseen heräsivät vapaina.
Sitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne suuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan järkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka olivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.
Näiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku seikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla havahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset suurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi haluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen puuttumista.
Ensimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin lukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista säikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai yksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa lähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa riistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.
Mutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän oli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon tyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt puheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes kansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti ei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta kohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia alettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin herttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti hallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.
Hovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit puuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä, ketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun näkivät Condén prinssin veljen — prinssi de Contin — ja hänen lankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin saattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt puolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima. Tammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.
Myrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan armeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan d'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe. Longuevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin apumiehen toimeen.
Herra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen kronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja pitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä esikaupunkien kuninkaan.
Pariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit aina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä aihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen ulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita olemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon etunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: Me etsimme kuningastamme.
Seuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista ei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja poltettiin pari kolme rakennusta.