Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa, että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta; mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä. Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.
"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta pidä varasi, — meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme. Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan, mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos. Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla, jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme; heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin. Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee, niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"
"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä, "että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala oubliette"…[26]
"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla. Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja eheinä."
"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi Rueiliin."
"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan, ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä joku muu keino."
"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle: 'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi ystäväämme.'"
"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet — ota se huomioosi, Atos, — meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo, mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia hyvin ja rivakasti."
"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan puheille."
"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."