"Mitä! Kuningatarko?"
"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle tuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät; jollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa."
"Mutta minusta tuntuu", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen järki, "että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen sinulle."
"Niin minustakin", myönsi d'Artagnan, "mutta minkäpä sille voi: kuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja. Lopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on rikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä."
"Niin, heihin ollaan kiintyneitä", kertasi Portos. "Sinä olet siis tällähaavaa kiintynyt…?"
"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt takuuseen sinun kiintymyksestäsi."
"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?"
"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on rahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?"
Portos alkoi käydä epäluuloiseksi.
"Voi, hyvä ystävä", hän vastasi, "rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame du Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri liikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan päivästä päivään."