Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun oivaltavat niiden merkityksen.
— Nyt, — virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, — nyt olen varma.
"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä seurauksia."
"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin, että joku jänne on vahingoittunut."
"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"
"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi, monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."
Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.
D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä, että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.
"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.