Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.
"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua", hän sanoi.
"Verratonta!" kehaisi herra Ménage.
"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?" pitkitti koadjutori. "Jos tulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi Notre-Dameen."
"Ei, ei", epäsi Scarron, "silloin toimittaisin teidät liian karsaasti katselluksi."
"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne."
"Minä lainaan kuningattarelta."
"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään", huomautti Aramis; "häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus."
Koadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle ystävällisen merkin.
"Suokaa anteeksi, hyvä abbé", hän virkkoi tälle, "te olette jäljissä ajastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja."