Nuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä viimeisen katseen keskenään.
Scarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.
"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut", jupisi hän apinamaisesti hymyillen; "mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat aatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen minulle takaisin eläkkeeni!… He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan, he, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain kieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules, Champenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut vuoteelleni… Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!"
Ja rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des Tournellesin varrelta.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Saint-Denis
Päivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen tavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä jäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön unettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen tavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin hidasta ja epäröivää.
Se johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti voittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti hajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva hyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.
Sitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen louisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia — se oli kotoa tullut lakeija nimeltään — ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena matkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee sotaretkelle lähtiessään.
Omistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka johti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.