D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.
Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.
"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"
"Niin, augustinilaismunkiksi."
"Minkä näköinen hän on?"
"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, — laiha, kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."
"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.
"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei hänet kuolinvuoteen ääreen."
Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan ottamaan miekkansa.
"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me vapisemme nyt lapsen takia!"