"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät, jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan teitä."
"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne, että kuningas odottaa vastausta — ja tuskallisesti?"
"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.
Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria vaihtamaan puheenainetta.
Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi kuningattareen kääntyen:
"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"
Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.
"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."
Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:
"Mitä tahdot, Henriette?"