Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa, ja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo vuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän kun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia lukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.
KUUDESKUUDETTA LUKU
Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta
D'Artagnan oli mennyt suoraa päätä talliin. Päivä oli alkanut valjeta; hän näki molemmat hevoset, omansa ja Portoksen, sidottuina tyhjiin pilttuisiin. Hänen tuli sääli elukkaparkoja, ja hän astui tallin loukkoon, jossa näki vähän olkia häämöttävän, nähtävästi säästyneinä yön saalistuksesta; mutta kun hän jalallaan kaappi olkia kasaan, osui hänen kengänkärkensä johonkin pyöreään esineeseen, joka luultavasti arkaan paikkaan satutettuna kiljaisi ja nousi polvilleen silmiänsä hieroen. Se oli Mousqueton, joka itse puille paljaille jäätyään oli käyttänyt hyväkseen hevosille aiotut oljet.
"Mousqueton", virkkoi d'Artagnan, "lähdetään; matkalle, matkalle!"
Tuntiessaan isäntänsä ystävän äänen Mousqueton nousi kiireesti seisaalle, mutta pudotti tällöin muutamia yöllisissä olkikaupoissa laittomasti ansaitsemiansa louisdoreja.
"Ahaa!" sanoi d'Artagnan ottaen maasta yhden louisdorin ja haistellen sitä; "tälläpä kullalla on kummallinen haju: se tuoksahtaa oljelta."
Mousqueton punastui häpeissään ja näytti niin neuvottomalta, että gascognelainen purskahti nauruun ja sanoi hänelle:
"Portos kiukustuisi, hyvä herra Mousqueton, mutta minä annan teille anteeksi; muistakaa vain, että tämän kullan tulee olla paranteena vammallenne, ja näyttäkää siis hilpeältä, pian!"
Mousqueton omaksui heti mitä iloisimman katsannon, satuloitsi vikkelästi hevosen ja nousi omansa selkään kovinkaan pahasti irvistelemättä.