Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja öittensä aaveena.
Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi
Winter.
Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.
"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa ruumiiseen.
"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."
"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan: "levätköön rauhassa urhoollinen mies!"
"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset, "antaudutteko vangiksi?"
"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."
"Miekkanne."
Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.