— Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle maatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan isäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen minun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi Montmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin poistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun siten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta 1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen täytyy löytyä tiluspapereistani.
D'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen sisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista sukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin käsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean käsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa arvoisan puoliskon kuivasta kädestä.
D'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi; hän vain vilkaisi heti osoitteeseen.
Siksi oli mainittu Vallon-linna.
Portos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli hän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli antanut nimensä.
— Hiiteen se turhamainen narri! — sadatteli d'Artagnan; — hän on aina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun hän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin kahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos on tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt hartaudenharjoituksiinsa.
D'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin kuuluva jälkilisäys:
"Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme
hänen luostariinsa."
— Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on kaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin mennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut nimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa niiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti Crèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan kanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja siitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut palveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä lupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin, naisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin hänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi kykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle kardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin nähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. "Jos se olisi mahdollista", he sanovat meille, "niin olisin tehnyt sen itse." He ovat oikeassa. Mutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta ystävältä — hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin. Niin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?
D'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat vaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648, ja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti vaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri Aramiin kirje.