Vaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta tuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt vuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.
Jo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta, johon hän oli sortunut.
"No niin", virkkoi Aramis, "hävisimme kohtalon pakosta."
"Hävisimme, niin!" vastasi Atos. "Jalo ja kovaonninen kuningas!"
"Mitä, oletko haavoittunut?" kysäisi Aramis.
"En, tämä veri on hänen."
Kreivi pyyhki otsansa.
"Missä siis olitkaan?"
"Minne minut jätit, — mestauslavan alla."
"Ja sinä näit kaikki?"