"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt, joka nyt on…"
"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa kolmekymmentä vuotta."
"Kolmekymmentä vuotta?"
"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin, hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."
"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.
"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä. Todistan tämän teille."
Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.
Gilbert jatkoi:
"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen, juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla. Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle, tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."
"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."