"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.
"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."
Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen kanssaan.
Kuningattaren silmäys pidätti hänet. Hän oli huomannut liikkeen.
"Mutta mitä asiaa teidän miehellänne oli minulle?" lausui kuningatar.
"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista kuohuntaa."
"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he vielä tahtovat? — vastatkaa, kreivi de Charny!"
"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."
"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me sille voimme?"
"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika, jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista nousivat rukoukset Jumalan luo."