Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.
Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä palatsia kohden.
Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.
Mikä kamala näky!
Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.
Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit, ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.
Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.
"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi kuningatar hänelle.
Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.
"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.