Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.
Sébastien ymmärsi asian.
"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli. Tule, veljeni, tule."
Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:
"Ei niin nopeasti, Pitou, ei niin nopeasti."
Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.
Tällä tavalla Pitou sai marssia niin nopeasti kuin hänen mielensä teki.
Koska Pitou ei ensi kertaa kantanut Sébastienia, suostui tämä siihen nytkin.
Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt, että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti jalomielisenä käyntiään.
Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.