Täti Angélique oli poissa, epäilemättä kyläilemässä, ja ovi oli lukossa.
Useat henkilöt pyysivät silloin Pitouta tulemaan heille aterialle, jota Pitou tarvitsi, mutta hän hylkäsi ystävälliset tarjoukset jyrkästi.
"Mutta näethän, Pitou", sanottiin hänelle, "että tätisi ovi on lukossa."
"Tädin ovi ei voi olla suljettu nöyrän ja nälkäisen sukulaisen edessä", sanoi hän erikoisen tarkoittavasti.
Ja paljastaen pitkän miekkansa, jonka nähdessään naiset ja lapset väistyivät, hän pisti sen kärjen pihtipielen ja lukon väliin, painoi, ja ovi aukeni, jolloin kukaan läsnäolleista ei enää epäillyt Pitoun urotöitä, koska hän näin uljaasti tohti uhmata tätinsä vihaa.
Tuvan sisusta oli samanlainen kuin Pitoun siellä eläessä. Huoneen keskellä oli kuninkaana kuuluisa nahkatuoli; pari kolme viallista tuolia oli sen ontuvana hoviseurana. Huoneen perällä oli leipälaari, oikealla kaappi, vasemmalla liesi.
Pitou astui, huoneeseen herttaisesti hymyillen. Hänellä ei ollut mitään vihamielisyyttä näitä huonekaluja kohtaan. Päinvastoin, olivathan ne hänen lapsuutensa ystäviä. Totta kyllä ne olivat melkein yhtä kovia kuin täti Angélique, mutta kun ne avasi, löysi niiden sisältä aina jotakin hyvää, jotavastoin avatessaan täti Angéliquen olisi huomannut sisustan vielä kuivemmaksi ja kovemmaksi kuin ulkokuoren.
Pitou todisti heti sen, mitä arvelimme häntä seuranneiden henkilöiden ajattelevan. Nähdessään, mitä tapahtui, he kurkistelivat ulkoa uteliaina tietämään, miten kävisi täti Angéliquen tullessa kotiin.
Oli helppo huomata, että nämä muutamat henkilöt olivat perin myötämielisiä Pitoulle.
Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.