Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.
Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä, tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja ahdistetuille sydämille.
Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset, mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.
Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu, uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa, kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.
Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita, Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.
Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.
Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.
Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla vähäarvoisempi.
Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen tilanteen tuottamiin vaaroihin.
Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.