Catherinen ajaessa suurta tietä myöten Pitou kiiti pajujen suojassa metsää kohden.
Vähän ajan päästä hän oli metsän laidassa, hyppäsi leveän ojan yli ja katosi siimekseen yhtä kepeästi, vaikka ei yhtä sirosti kuin säikähtynyt hirvi.
Hän juoksi tällä tavalla neljännestunnin, ja sitten hän näki aukon, jonka läpi maantie kulki. Hän pysähtyi tähän ja nojautui suureen tammeen, jonka kyhmyinen runko kätki hänet kokonaan. Hän tiesi varmasti päässeensä Catherinen ohitse.
Hän odotti kymmenen minuuttia, jopa neljänneksenkin, eikä nähnyt ketään. Olikohan Catherine unohtanut jotakin kotiin ja kääntynyt takaisin? Se oli kyllä mahdollista.
Pitou lähestyi tavattoman varovasti maantietä, pisti päänsä esiin suuren jalavan takaa, joka kasvoi keskellä ojaa ja oli siten puoliksi maantiellä puoliksi metsässä, suunnaten suoraa tietä pitkin katseensa tasangolle asti, mutta ei nähnyt ketään.
Catherine oli unohtanut jotakin ja siis palannut taloon.
Pitou jatkoi matkaansa. Joko Catherine ei vielä ollut saapunut kotiin, ja silloin hän näkisi tytön menevän taloon, tai hän oli jo sinne ehtinyt, ja silloin hän näkisi Catherinen lähtevän sieltä.
Pitou otti jalat alleen ja läksi mittaamaan matkaa, joka erotti hänet tasangosta.
Juostessaan pitkin tien reunoja, jotka olivat pehmeämmät, hän äkkiä pysähtyi. Catherinen hevonen juoksi hiljaista hölkkää.
Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava kirjoitus: Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen.