Mitä Pitou ei nähnyt, sen hän kuitenkin tunsi kuin sähköiskuna, nuoren tytön ilon ja punastumisen, ruumiin värisemisen, tavallisesti lempeiden ja tyynten, nyt säkenöivien silmien välkkeen.
Myöskään ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta päättäen hänen ryhdistään, viheriäisestä, samettisesta metsästyslakistaan ja sirosta ja vapaasta päänliikkeestään hän kuului yhteiskunnan ylempiin luokkiin, ja ajatuksissaan Pitou heti muisteli Villers-Cotteretsin kaunista nuorta miestä ja oivallista tanssijaa. Hänen sydämensä, suunsa, kaikki hänen ruumiinsa jänteet värisivät yhtaikaa, ja hän mainitsi Isidor de Charnyn nimen.
Hän se todellakin oli.
Pitoun huokaus muistutti karjuntaa. Piiloutumalla uudelleen pensaikkoon hän pääsi hiipimään kahdenkymmenen askeleen päähän nuorista. Nämä olivat niin kokonaan kiintyneet katselemaan toisiaan, etteivät tulleet miettineeksi, johtuiko metsästä kuuluva kahina nelijalkaisen vai kaksijalkaisen olennon liikkeistä.
Nuori mies kohottautui kyllä satulassaan, katsoi Pitouhun päin ja silmäili ylimalkaisesti ympärilleen. Mutta samassa Pitou heittäytyi vatsalleen ja kätki kasvonsa maahan pysyäkseen piilossa.
Sitten hän mateli kuin käärme pitkin maata, kunnes saapui kymmenen askeleen päähän ja voi erottaa puheen. "Hyvää päivää, herra Isidor", sanoi Catherine. "Herra Isidor! Tiesinhän minä sen!" sopersi Pitou.
Silloin hän tunsi ruumiissaan suuren väsymyksen seuraavan koko tätä tunnin kestävää voimanponnistusta, johon epäilykset, epäluulo ja mustasukkaisuus olivat hänet saattaneet.
Molemmat nuoret olivat vastatusten seisten päästäneet ohjakset ja tarttuneet toistensa käsiin. Väristen, vaiti he näin seisoivat. Molemmat hevoset, jotka epäilemättä olivat tottuneet toisiinsa, hieroivat kuonojaan vastatusten ja kuopivat jaloillaan tien sammalta.
"Olette tänään tullut myöhemmin", sanoi Catherine katkaisten vaitiolon.
"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut myöhään."