"Olette oikeassa, Catherine", sanoi Isidor luoden kauniiseen kartanonemäntään rakkaudesta hehkuvat silmänsä.
Hän sulki nuoren tytön punastuvan pään syliinsä.
Pitou sulki silmänsä, jotta ei näkisi mitään, mutta hän oli unohtanut sulkea korvansa. Hän kuuli piilopaikkaansa asti suudelman ja tarttui epätoivoissaan tukkaansa, niinkuin ruttotautinen Grosin taulussa, joka esittää Bonaparten käyntiä ruttotautisten luona Jaffassa.
Kun hän jälleen tointui, olivat nuoret panneet hevosensa hiljaa kävelemään ja loittonivat. Viimeiset Pitoun kuulemat sanat olivat seuraavat:
"Olette oikeassa, herra Isodor, ajelkaamme tunnin verran. Kyllä voitan tämän tunnin takaisin jouduttamalla hevostani ja, — lisäsi hän nauraen, — se on hyvä eläin, joka ei kerro mitään."
Siinä kaikki, näky katosi, pimeys sai vallan Pitoun sielussa, niinkuin luonnossakin, ja vääntelehtien pensaikossa nuori mies antautui tuskansa valtaan.
Yön viileys palautti hänet tajuihinsa.
"En palaa taloon", päätti hän. "Minua nöyryytetään siellä ja pilkataan. Siellä saan syödä sen naisen leipää, joka rakastaa toista miestä, ja tunnustan sen suoraan, minua kauniimpaa, rikkaampaa ja sirompaa. Ei, minun paikkani ei ole Pisseleuxissa, vaan Haramontissa, — Haramontissa, syntymäpaikassani, missä ehkä kohtaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät huomaa, että polveni ovat kuin solmut."
Ja Pitou hieroi pitkiä sääriään ja läksi Haramontia kohden, jonne huhu hänen tietämättään oli levinnyt hänen kypärästään ja miekastaan, ja häntä odotti siis maine, vaikka ei onni.
Mutta tiedetäänhän, ettei ihminen koskaan saa olla täydellisesti onnellinen.