"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi, koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"
"Se on totta", sanoivat kuulijat. "Kunnalla on se oikeus."
"Sanohan, millä tavalla me siis saamme aseita?"
Kysymys saattoi Pitoun ymmälle. Hän raapi korvallistaan.
"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä työhön."
Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä pulasta.
"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan hyväksi ja sitten puhutte töistä!"
Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti, että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.
"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi, jos se on välttämätöntä."
"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."