Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähti Villers-Cotteretsiin.
Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.
Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa, mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.
Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien Gilbertiksi.
Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän rakasti maailmassa.
Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan. Pojan ensimmäinen kysymys oli:
"Tiedätkö uutisia Pariisista?"
"En, tiedätkö sinä?" kysyi Pitou.
"Kyllä. Isä kirjoitti minulle herttaisen kirjeen."
"Ahaa!" sanoi Pitou.