"Niin, vetoa vielä häneen, kuninkaan uskottomaan alamaiseen, kaikkien epäjärjestyksen soihtuun, petturiin!"
"Mitä!" huudahti Pitou kiivastuen, "Lafayetteko olisi kuninkaan uskoton alamainen, Lafayette epäjärjestyksen soihtu, Lafayette petturi! Mutta tehän solvaisette, herra apotti! Oletteko elänyt nämä kolme kuukautta laatikossa? Ettekö tiedä, että tämä kuninkaan uskoton alamainen on ainoa, joka palvelee kuningasta? Että tämä epäjärjestyksen soihtu on yleisen rauhan takeena? Että tämä petturi on parhain ranskalainen?"
"Minä en koskaan olisi uskonut", lausui apotti, "että kuninkaan arvovalta voisi vaipua näin alas, että tuon kaltainen heittiö" — ja hän osoitti Pitouta — "vetoaa Lafayetteen samoin kuin ennen vedottiin Aristoteleesen tai Phokioniin!"
"Saatte kiittää onneanne, herra apotti", sanoi Pitou ajattelemattomuudessaan, "ettei kansa nyt kuule teitä."
"Ahaa", huudahti apotti riemuiten, "sinä paljastat viimeinkin itsesi! Sinä uhkailet! Kansa! Niin, kansa, se, joka raukkamaisesti on tappanut kuninkaan upseereita, joka on penkonut uhriensa sisälmyksiä! Niin, Lafayetten kansa, Baillyn kansa, Pitoun kansa! No, miksi et heti anna minua ilmi Villers-Cotteretsin vallankumouksellisille? Miksi et laahaa minua pitkin Pleuxia? Miksi et kääri hihojasi iskeäksesi minuun nyrkilläsi? Pitou, macte animo, Pitou! Sursum, sursum, Pitou! Missä on köytesi? Missä on hirsipuusi? Tässä on pyöveli: Macte animo, generose Pitoue!"
"Sitä en sano", huudahti Pitou kauhistuen suuntaa, johon keskustelu meni.
"Vai tarjoat sinä minulle onnettoman Foulonin ja säälittävän Berthierin kohtaloa!"
"En suinkaan, herra apotti."
"Sinulla on jo silmukka valmiina, sinä verenhimoinen pyöveli. Sinä kai kaupungintalon torilla nousit lyhtytolpan poikkipuulle ja hirveillä hämmähäkinkäsivarsillasi vedit uhrit hirteen."
Pitou karjaisi suuttumuksesta ja inhosta.