Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut kolmenakymmenenäviitenä vuotena.
Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille. Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta ei ollut osannut korjata pyssyään.
Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta, niinkuin tällä nyt haljenneella?
Niinkuin näemme, Pitou saapui pahaan aikaan.
Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, että Haramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.
Olisikohan susi vai poikiva metsäsika asettunut ukko Clouisin majaan?
Pitou, joka oli lukenut sadun Punahilkasta, epäröi.
"Hoi, ukko Clouis!" huusi hän.
"Mitä!" murahti ihmisvihaaja.
Pitou rauhoittui: hän oli tuntenut erakon äänen.