"Sen saatte huomenna."
"Tuon varmasti. Katsokaamme, muistatko mitä opetin?"
Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.
Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki, sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää unta.
Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.
Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen suosionsa nousi ihan äärettömiin.
Oi kansansuosio, sinä saavuttamaton tuulenpuuska!
Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille kolmellekymmenelle sotilaalleen:
"Perhana vieköön! Eihän teillä ole ryhtiä. Katsokaa minua!"
Ja hän oli ryhdikäs.