Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.
Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi juotiin lähdevettä.
Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä, Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.
Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.
Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.
Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille ilmielävänä.
Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet maakunnan liikkeelle.
Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut, joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.
Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut kaikkien suosion puolelleen.
Pitou huomasi Catherinen vilkaistessaan sivulle ja punastui. Catherine kalpeni.