"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."
"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."
"Olette kyllä."
"Te myönnätte sen, sire. Te myönnätte sen?"
"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette puhuisi minulle tuolla tavalla."
"Sitä en olekaan."
"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."
"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne kulkevat lastemme yli."
"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."
"Me pakotamme ne peräytymään, sire."