Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:
"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää, mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."
"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas hymyillen.
"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."
"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."
"Mitä?"
"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta? Onko kysymyksessä…?"
"Sire, älkää kyselkö minulta."
Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska; uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.