"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"
"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.
"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."
"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.
"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"
"Niin, minä hylkään."
"Mutta hehän surmaavat teidät!"
"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa, niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos, rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."
"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"
Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. —