Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen alkuun:
"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat, jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa valloittanut kuninkaansa."
Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä lause säilynyt.
Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:
— Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä onnettomalle tähtientutkijalle.
Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä loppua.
Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin kaupungin ja valitsijoiden kunnianosoitus ilahdutti häntä suuresti.
Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat hänelle lausuneet.
Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja uteliaiden keskellä.
Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen oven luona.