Tämän kunnianarvoisan sukulaisen asuntoa kohden siis tohtori Gilbert asteli taluttaen pitkää Pitouta.
Sanoimme pitkää Pitouta, sillä ensimmäisen syntymävuotensa jälkeen oli Pitou aina ollut ikäisekseen liian pitkä.
Neiti Rose-Angélique Pitou oli sinä hetkenä, jona ovi aukeni tohtorin ja vanhanpiian veljenpojan astuessa sisään, hyvällä tuulella. Samalla kertaa kun Haramontin kirkossa vietettiin sielumessua hänen kälynsä kuoleman johdosta, oli Villers-Cotteretsin kirkossa häät ja ristiäiset, jotenka tuolien vuokrasta oli yhtenä ainoana päivänä kerääntynyt kuusi livreä. Neiti Angélique oli sitten vaihtanut rovot écuiksi, liittänyt ne kolmeen aikaisemmin vaihdettuun samanlaiseen rahaan ja saanut siten vaihdetuksi louisdorin. Tämä kultaraha läksi juuri toisten rahojen luo, ja päivä, jona tällainen yhtyminen tapahtui, oli tietystikin neiti Angéliquelle juhla.
Hän oli vastikään päättänyt tämän toimituksen, avannut sen ajaksi teljetyn oven ja kerran vielä kiertänyt tuolinsa nähdäkseen ilmaisiko mikään sinne kätkettyä aarretta, kun tohtori ja Pitou astuivat sisään.
Tällainen kohtaaminen olisi voinut olla liikuttava, mutta siksi tarkan huomioidentekijän kuin tohtori Gilbertin mielestä se oli naurettava. Kun vanhapiika huomasi veljenpoikansa, lausui hän muutaman sanan äsken kuolleesta rakkaasta kälystään ja oli pyyhkivinään kyyneleen silmistään. Tohtori tahtoi tutkia vanhanpiian sydäntä, ennenkuin teki mitään päätöksiä hänen suhteensa, ja senvuoksi hän puhui tätien velvollisuuksista veljensä poikia kohtaan. Mutta mitä kauemmin tohtori puhui ja mitä pitemmälti kauniita sanoja valui hänen huuliltaan, sitä pikemmin vanhanpiian terävä katse kuivasi silmään tulleen kyyneleen, piirteet jäykistyivät ja alkoivat yhä enemmän muistuttaa vanhaa paperia; hän kosketti vasemmalla kädellään terävää leukaansa ja alkoi oikean kätensä kuihtuneilla sormilla laskea, kuinka monta kultarahaa tuolien vuokraaminen vuodessa tuottaisi. Koska hänen laskelmansa sattui loppumaan samalla kertaa kuin tohtorin puhekin, voi hän heti vastata, että vaikka hänellä olikin suuri rakkaus kälyvainajaa kohtaan ja vaikka hän suuresti rakastikin veljenpoikaansa, ei hän mitenkään voinut pienten tulojensa vuoksi ruveta lisäämään menojaan.
Tohtori olikin odottanut tätä vastausta; se ei siis häntä vähääkään ihmetyttänyt. Hän oli kaikkein uusien ajatusten suuri harrastaja, ja kun Lavaterin teoksen ensimmäinen osa juuri äskettäin oli ilmestynyt, sovellutti hän tämän zürichiläisen filosofin ihmeoppia neiti Angéliquen laihoihin ja kellertäviin kasvoihin.
Tuloksena tästä tarkastuksesta oli, että vanhanpiian pitkä nenä, pienet kiiluvat silmät, ohuet huulet todistivat samassa henkilössä yhtyneen ahneuden, itsekkyyden ja teeskentelyn.
Olemme jo sanoneet, että saamastansa vastauksesta hän ei vähääkään hämmästynyt. Mutta huomiontekijänä hän tahtoi nähdä, kuinka pitkälle tämä tekopyhä olento kehittäisi kaikki kolme huonoa ominaisuuttaan.
"Mutta, neiti", sanoi hän, "onhan Ange Pitou orpo, veljenpoikanne."
"Mutta ajatelkaahan toki, herra Gilbert", muistutti vanhapiika, "hän lisäisi menojani kuudella soulla päivässä, vaikka laskenkin huokeiden hintojen mukaan, sillä tuo nulikka syö ainakin naulan leipää päivässä."