Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.
Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.
Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin, tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus kaatui maahan.
Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.
Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai luodin kaulaansa ja kaatui.
Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.
Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden suojaan, päästyään väljille tiloille.
Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.
"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet ihan parahiksi."
"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin vaikealta kuin luulin."