"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon, niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou, täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi kiinni."
Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.
"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle… kuuletko, Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja sanot hänelle… Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"
Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.
"Nukkukaamme siis", sanoi hän.
Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.
Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin sanoen, maanneet horroksissa.
Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään, sen sijaan kansaa kaikkialla.
Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä, pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään niiden koneistoa.
Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.