"Se on totta", vastasi täti.
Ensimmäisen kerran tätinsä luona oleskelunsa aikana tämä tunnusti veljenpoikansa olevan oikeassa; siksi tämä odottamaton tunnustus hurmasikin Pitouta.
"Mutta", lausui poika, "niinä päivinä, joina ei mene suonsilmälle, menee muualle. Niinä päivinä, joina ei pyydystä lintuja, pyydystää jotakin muuta."
"Mitä muuta?"
"Tietysti jäniksiä!"
"Jäniksiäkö?"
"Niin. Niiden liha syödään ja nahka myödään. Jäniksennahasta saa kaksi souta."
Täti Angélique katsoi veljenpoikaansa ihastuneena. Hän ei koskaan ollut tiennyt tämän ymmärtävän niin hyvin rahan ansaitsemista. Pitoun arvo oli kohonnut hänen silmissään.
"Mutta minä kai saan myydä jäniksennahat?"
"Tietysti", vastasi Pitou, "samoin kuin äitini Madeleine teki."