Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.
Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.
Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.
Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain ammuksista.
Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen sitä.
Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.
Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.
Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien maaliksi.
Tällaisina hetkinä ei Pitousta — pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä laiha hän oli vain koiviltaan — ollut jäljellä paljoa muuta kuin mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.
Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.