Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin raunioihin.
Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet olivat.
"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti, ruuti!"
Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."
Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi. Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.
"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu tähän pihaan."
Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän jalkainsa alla.
"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.
"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori Gilbertin.
Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin täytyi kaikin mokomin saada elää.