3:ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin kuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat kansalaiset saivat nauttia joka päivä.
4:ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata sunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita tai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään kokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien viikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt prinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan metsään.
Jos Villers Cotterets ( Villerii ad Cotiam-Retiase ) [Kuvattu pikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen vallassa mielellään esittelee teoksissaan. — Suom. ] olisi onnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat olisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja kauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen, niinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet sen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin puolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he olisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa, oli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan niihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä, päättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle annettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet kauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin keskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa. Muinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman kirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli tulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin kuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän päivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi köyhäinhuoneeksi.
Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät kuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet vielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka linnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä majailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään, siellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi välttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija, palomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen ikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin, jota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä seikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa sijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia sanoja.
Se oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa. Mutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin selkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin valtaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti, joka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna, mutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän vaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha, ja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden latvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin puolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät tuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen täyteen tuoksuvia kukkia.
Tämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa ruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu, vaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni eläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi opintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin seminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä opintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika ja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti huomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi epätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä aineita joka torstai.
Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello löi yksitoista.
Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion niille, jotka olivat palloja heittäneet.
Sillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella asuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden vaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli reikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin siivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista. Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja kasvatetuissa koulutovereissa.
Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan, koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi — ellei heidän syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa tai tukistusta.