Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille, jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen salaperäisyyden ja yllätykset.
Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain aamiaiseen ja illalliseen.
Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.
Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.
Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.
Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.
Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.
Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I:n vaakunaan, ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia runoilijoita.
Saatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja. Mutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen. Tämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, että kameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.
Päästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.