"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma siitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja Washingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään vääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa haavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska Jumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta ihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni potilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina ollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut viisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt useimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet kättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon teille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin Ranskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää."
"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja kirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa."
"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen ajatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta."
Kuningas vaikeni.
"Sire", jatkoi Gilbert, "nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä haavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen teidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu."
"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että vangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?"
"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut."
"Siinä näette itse", sanoi Ludvig iloissaan.
"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa hän samalla käskee."
"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!"