Kuningattarenkin luona kerrottiin kamalan päivän kaikki yksityiskohdat. Hän oli ensimäisenä saanut kaikesta tiedon, sillä kun tunnettiin hänen uhkarohkeutensa, ei kukaan arkaillut kertoa hänelle vaarasta.
Kuningattaren luona oli kenraaleja, hoviherroja, pappeja ja naisia.
Ovilla ja näiden ovien eteen ripustettujen verhojen takana oli ryhmä nuoria upseereja. He olivat urhoollisia ja innostuneita, sillä he näkivät tässä kauan aikaa odotetussa kapinassa tilaisuuden käyttää turnajaisten tavoin aseitaan naisten edessä.
Kaikki kuningasvallan ystävät ja palvelijat olivat jännittyneinä kuunnelleet Pariisin uutisia, joita Lambescq kertoi. Ruhtinasherttua oli ottanut tapauksiin osaa ja rientänyt Tuilleriein taistelusta vielä tomuisen rykmenttinsä kanssa Versaillesiin, kertoakseen jonkinmoisena lohdutuksena tosiseikat henkilöille, jotka liioittelivat kylläkin suuren vaaran vielä suuremmaksi.
Kuningatar istui pöydän ääressä.
Hän ei ollut enää lempeä ja kaunis morsian, Ranskan suojelusenkeli, jommoisena olemme hänet nähneet tämän kertomussarjan alussa astuvan rajan yli oliivinlehvä kädessään. Hän ei edes enää ollut tuo kaunis ja siro prinsessa, jonka olemme nähneet prinsessa de Lamballen kanssa astuvan eräänä iltana Mesmerin salaperäiseen asuntoon nauravana ja epäilevänä tarkkaamaan taiturin ihmesoikkoa, kysyäkseen millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi.
Ei! Hän oli ylpeä ja päättäväinen kuningatar, joka rypisti silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti. Hän oli nainen, jonka sydän oli menettänyt osan rakkaudestaan, saaden hellän ja elävöittävän tunteen sijalle ensimmäiset pisarat sappea, jota sittemmin taukoamattomasti valui vereen.
Hän oli se nainen, joka vastasi Versaillesin kuvagallerian kolmatta taulua, ei enää Marie-Antoinette, ei enää Ranskan kuningatar, vaan se, jota alettiin yleisesti nimittää Itävallattareksi.
Hänen takanaan oli puolittain lojuvassa asennossa nuori liikkumaton nainen, jonka pää oli taivutettu taaksepäin sohvapielukselle, toinen käsi otsalla. Se oli rouva de Polignac.
Nähdessään Lambescqin herttuan teki kuningatar sellaisen epätoivoista iloa ilmaisevan liikkeen kuin sanoakseen: "Vihdoinkin saamme tietää kaikki."