Vasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli syntynyt hänen ympärilleen.
Nämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot olivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat herättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon masennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä lannistuneet mielet virkistymään.
"Eikö kukaan siis neuvo minua?" kysyi hän. "Ellei, niin sitten neuvon itse itseäni."
Jokainen lähestyi Marie-Antoinettea.
"Kansa ei ole paha", sanoi hän, "sitä on vain johdettu harhaan. Se vihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä."
"Siis rangaistaksemme heitä", virkahti muuan ääni, "sillä se on epäillyt hallitustansa, ja se on rikos."
Kuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni de Bezenvalin.
"Tekö se olettekin, herra parooni", sanoi hän; "annatteko meille jonkun hyvän neuvon?"
"Neuvo on jo lausuttu, madame", vastasi Bezenval kumartaen.
"Kuningas siis rangaiskoon", sanoi Marie-Antoinette, "mutta hyvän isän tavoin."