"Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?" virkahti Marie-Antoinette. "Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus olla peloissaan miehensä puolesta."
Charny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.
"Madame", lausui hän, "olen varma siitä, että kreivitär oli vielä enemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta."
"Mutta mistä johtuu, kreivitär", kysyi Marie-Antoinette, "että tapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?"
"Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä tiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme päivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin helposti ainakin minun mielestäni pyörtyä."
"Se on totta", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée halunnut ilmaista kaikkea.
"Mutta", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys, mikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman tahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin haitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja ainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, "mutta ovathan teidän majesteettinnekin silmät kosteina."
Ja tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa lauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.
"Madame", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi, ettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, "onhan luonnollista, että kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa kansaansa, ja kansa verta on vuotanut."
"Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä", sanoi Andrée yhä vielä kylmäkiskoisesti.