"Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin Charnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään taistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös tuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne ohitse poikkeamatta kiittämään teitä."
"Niin", lausui kuningatar, "olen punninnut asiaa ja arvellut viisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä sisäiseen sotaan."
"Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne", sanoi kuningas. "Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät ajattelemaan siten."
"Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä siihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen."
"Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen teille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti järkevä."
"Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni tarpeettomia."
"Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän, että vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme. Ettekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista, niinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?"
Viime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI:n oli tapa kotioloissaan.
"Oh, hyvin mielelläni kyllä", vastasi kuningatar. "Mutta onkohan hetki hyvin valittu?"
"Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri äsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?"