"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia."
"Mitä, kirosinko minä", sanoi Pitou. "Pyydän anteeksi, herra Billot."
"Ei kannata pyytää", tuumi maanviljelijä, "sattuu sitä minullekin tuon tuostakin. Saakeli", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, "etkö siinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina saada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan", jatkoi hän kääntyen Pitoun puoleen, "oletko sinä laiska?"
"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja latinaa, ja…"
"Ja mitä?"
"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään kunnollisesti."
"Sitä parempi", sanoi Billot; "se todistaa, ettet olekaan vielä niin typerä kuin luulin."
Pitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan tällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut tähän asti kuulla.
"Minä kysyn", pitkitti Billot, "oletko niin laiska, että sinua aina väsyttää?"
"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia", sanoi Pitou.