Kunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.
"Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä minut pappina."
"Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes suntioksi."
"Mutta, herra Fortier…"
"Minä käsken sinua lähtemään; limina linguae."
"Olkoon siis niin!" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen päätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. "Saanko viedä mukanani pulpettini?" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän ennättäisi lauhtua hellemmäksi.
"Tietysti", lupasi apotti. "Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää."
Pitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa kerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta oli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti pulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa tallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen vaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.
Portaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen patukalla portaita kohti.
Hänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange kyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt, että hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla apotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä oli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin toisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia tuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen kyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden, missä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja menneisyydestään.